Sain viime viikolla ihanan Iida in Translation-blogin  Iidalta haasteen kertoa asioista, jotka reissaamiseen liittyen ovat omalla kohdallani vielä kokematta. Hauska haaste ja innostuinkin siitä heti, mutta totta puhuen haasteeseen vastaaminen tuntui aluksi yllättävän – no, haastavalta.

Matkustushistoriani on sen verran pitkä ja vaiherikas, että likimain kaikkea on jo tullut matkan varrella kokeiltua. Olen yöpynyt torakoita vilisevissä tukalan kuumissa kopperoissa ja superluksushotelleissa. Matkustanut lähestulkoon kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä täpötäyteen tungetusta afrikkalaisesta bussista privaattivesitasoon Malediiveilla. Lentänyt halpislentoyhtiön koneilla ja monet kerrat bisneksessä. Muuttanut ulkomaille rakkauden perässä ja palannut häntä koipien välissä kotiin. Juhlinut ja kärsinyt krapuloita. Joogannut pitkäpartaisen gurun opastamana ja kietonut päähäni ayurvedisiä lehtikääryleitä valaistumisen toivossa. Ollut au pairina ja tienannut rahaa katusoittajana (kyllä, happened in London n. vuonna yksi tai kaksi). Tehnyt pitkiä päämäärättömiä reppureissuja ja minuutilleen aikataulutettuja tiukkatahtisia ryhmämatkoja.

Kyllä vain, kaikenlaista on tullut koettua. Mutta ei sentään aivan kaikkea, eikä varsinkaan kaikissa paikoissa käytyä. Tässä siis muutamia asioita, jotka omalla kohdallani vielä odottavat neitseellistä tulemistaan.

 

 

En ole koskaan katunut yhtäkään reissua

Ja tämä on jumalan tosi. Järjen ääni on kyllä joskus koittanut sanoa, että matkalle lähtemisen sijaan pitäisi säästää rahaa, viettää aikaa sillä hetkellä jotenkin hyödyllisemmin tai että liika on liikaa. Ekologisista syistä ei saisi lentää eikä matkustaa merta edemmäs kalaan. Myönnän syntini: en ole tähän vielä pystynyt enkä osaa yhtäkään tekemääni matkaa katua.  

Matkalle lähteminen ei ole kaduttanut silloinkaan, kun olen ollut reissussa tosi kipeä (onneksi kuitenkin todella harvoin), matkakohde on paikan päällä osoittautunut mammuttimaisen isoksi pettymykseksi tai alkuperäiset reissusuunnitelmat ovat heittäneet itsestäni riippumattomista syistä häränpyllyä.

Kerran esimerkiksi olimme eräänlaisella pyhiinvaellusmatkalla Karjalan kannaksella äitini ja ukkini kanssa etsimässä suvun entistä kotipaikkaa Laatokan rannalta, ja olosuhteet Venäjän maaseudulla olivat niin ankeat ja kaikki mahdollinen meni niin pahasti matkan varrella pieleen, että jossain vaiheessa taisin ihan itkeä tirauttaa. Mutta siltikin olen jälkikäteen miettinyt, että olipa antoisa reissu ja tulipahan nähtyä sekin paikka.

Joskus on saattanut ottaa päähän jos olen kokenut, että nyt ei ehkä ihan saatu rahoille vastinetta, mutta yhtään matkaa tai maailmalla koettua hetkeä en ole varsinaisesti koskaan katunut.

 

 

En ole koskaan kiivennyt vuorelle

Olen kyllä ollut Alpeilla laskettelemassa, ajellut Omanin vuoristoteillä ja vaellellut Himalajalla parintuhannen metrin korkeudessa, mutta varsinaisesti en ole koskaan kiivennyt yhdellekään vuorelle. Etnan juurella Sisiliassa muutama vuosi sitten hetken harkitsimme kapuamista kraaterille asti, mutta sekin sitten jotenkin vaan jäi. Pidän kyllä fyysisistä haasteista ja urheilusta, mutta vuorelle kiipeämiseen en ole koskaan tuntenut minkäänlaista paloa. Ihastuneena ja ihmetellen olen seurannut kanssamatkustajien vuorikiipeilyurakoita, ja varmasti sellainen itsensä ja fyysisten rajojensa haastaminen on hirmuisen antoisaa. Itseäni tämä taiteenlaji ei ole kuitenkaan tosiaan vielä saanut pauloihinsa. Oikein mielelläni ihailen maisemia korkealta vuoren rinteeltä tai vaikka ihan huipultakin – kunhan minut on kuljettanut sinne jokin muu väline kuin omat jalkani.

 

 

En ole koskaan tullut ryöstetyksi

Olen perusluonteeltani aika huoleton ja luottavainen, enkä osaa pelätä varkaita tai huijareita. Jätän helposti kotonakin ulos lähtiessäni ovet lukitsematta ja sama juttu auton kanssa. Ei ole tavatonta, että saavun ruokaostoksilta kauppakassien kanssa parkkipaikalle, ja huomaan, että auton ovi on jäänyt sepposen selälleen. Siis apua, oikeasti hävettää olla tällainen huithapeli! 

Tämä saattaa tietysti johtua siitäkin, että varkaat ja oikeastaan monet muutkin senkaltaiset ikävyydet ovat kiertäneet meikäläisen toistaiseksi kaukaa. En osaa siis sellaisia oikein varoakaan. Matkoilla minulta ei ole koskaan varastettu mitään, mikä tuntuu aika uskomattomalta, kun ottaa huomioon minkälaisissa paikoissa sitä on välillä tullut pyörittyä. Olen kyllä todistanut vierestä montaakin varkaustapausta, viimeksi kesäkuussa Ateenassa eräältä seurueemme jäseneltä varastettiin kadulla lompakko keskellä kirkasta päivää. Ja kerran Delhissä nuori pojankoltiainen yritti napata kassini, mutta pistin niin tiukasti kampoihin ja päästelin suustani sen verran kovaäänisiä kirouksia, että laukku lopulta jäi haltuuni ja poikaparka toivottavasti säikähti edes sekunniksi.

Monesti olen kyllä hukannut reissussa tavaroitani (muutamaan otteeseen passinkin), mutta en tosiaan usko koskaan tulleeni varsinaisesti ryöstetyksi.

 

 

En ole koskaan kokeillut laitesukellusta 

Pidän kovasti snorklaamisesta ja sukeltelen kyllä snorkkelin kanssa, mutta jokin tuossa laitesukelluksessa pelottaa. En ole koskaan kokeillut laitesukeltamista meressä, vaikka kerran kyllä testasin välineistöä sukellusopettajan opastuksella jossain thaimaalaisessa uima-altaassa. Happipullo ja kaikki muut sukelluslaitteet tuntuivat kuitenkin tuolloinkin jotenkin ahdistavilta ja raskailta, ja ajatus siitä, että olisin niiden armoilla jossakin useiden metrien syvyyksissä on toistaiseksi ollut liian kuumottava. 

Rakastan sykähdyttävän kaunista ja maagista vedenalaista mailmaa, ja oikein harmittaa, etten osaa kunnolla sukeltaa kun vielä usein matkustamme laitesukellukseen täydellisesti soveltuvissa paikoissa. No, ehkäpä ja toivottavasti tähän asiaan tulee muutos jo marraskuussa, kun reissaamme Intian valtameren saarille laitesukeltamisen salat paremmin tuntevan ystäväni kanssa.

 

 

 

En ole koskaan käynyt Väli-Amerikassa

Kyllä vain, Väli-Amerikka on meikäläiselle edelleen täysin neitseellistä maaperää.

Itäisellä Karibialla on tullut kyllä käytyä muutamallakin saarella, mutta Pohjois- ja Etelä-Amerikan väliselle mannermaalle en ole koskaan jalallani astunut. Haaveissa onkin siinnellyt Väli-Amerikan reissu jo vaikka kuinka pitkään; olisi upeaa kiertää vaikka kaikki valtiot kertaheitolla hitaasti ja kiireettömästi. Kouluikäisten lasten äitinä moiseen matkaan tuskin kuitenkaan tarjoutuu tilaisuutta vielä hetkeen. Jostain sentään pääsen aloittamaan jo aika pian, lähdemme nimittäin joulun jälkeen koko perhe taas perinteiseen tapaan vähän pidemmälle talvimatkalle, ja reissu tulee tällä kertaa pitämään sisällään niin Karibianmeren saaria kuin Väli-Amerikkaakin.

 

 

 

Itseasiassa mieleen tulisi vielä aika montakin en ole koskaan-asiaa nyt kun alkuun pääsin, mutta jottei postaus venyisi taas pitkäksi kuin pienoisromaani, jätettäköön tämä tällä kertaa tähän. 

Heitän haasteen eteenpäin Muuttolintu-blogin Annalle ja Vaihda Vapaalle-blogin Elinalle ja Tomille. Mitä on vielä tekemättä, kokematta ja näkemättä?