Pikkiriikkisen Cessna Caravan -koneen lähestyessä Mwiban airstrippiä keskellä Tansanian savanneja allamme levittäytyy silmiähivelevä maisema. Akaasiat ja apinanleipäpuut täplittävät korkeaa heinikkoa, ja siellä täällä näkyy kirahveja, seeproja ja laumoittain antilooppeja ja gaselleja. Alueella on sadellut viime aikoina paljon, ja maasto loimuaa hehkuvan vihreänä. Olemme lentäneet paikalle Sansibarin saarelta Arushan ja Kilimanjaron kautta, ja jo matkalla Lake Manyaran yllä liidellessämme maisemat ovat saaneet aikaan kylmiä väreitä. Mielen valtaa ihmetys ja kihelmöivä jännitys: kyllä, täällä todellakin olemme, villieläinten ympäröimänä keskellä Itä-Afrikan upeaa luontoa.

 

 

 

”Mwiban kiitorata on yksinkertaisesti vain ruohon täplittämä hiekkakenttä keskellä savannia.”

 

Kapuamme alas minibussia muistuttavasta pienkoneesta, jonka ainoat matkustajat olemme ja päivittelemme hetken Mwiban niin kutsuttua kiitorataa. Asfalttia, minkään valtakunnan rakennusta tai muita turhakkeita ei täällä ole, kirahveja sitäkin enemmän. Kiitorata on yksinkertaisesti vain ruohon täplittämä hiekkakenttä keskellä savannia. Kentän laidalla meitä odottaa massiivisen kokoinen safariauto ja tansanialainen oppaamme Francis, joka tulee pitämään meistä huolta seuraavat neljä päivää – ja hyvää huolta muuten pitääkin.

 

 

 

Hetken kuluttua olemme matkalla Mwiba River Lodgeen, joka on tukikohtamme koko safarimme ajan, ja jo tunnin ajomatkan aikana näemme suureksi riemuksemme lisää kirahveja, seeproja, antilooppeja ja näiden lisäksi paviaaneja, villisikoja sekä uskomattoman kauniita indigonsinisinä hohtavia Afrikan kottaraisia. Vuoroin huokailen ihastuksesta ja kiljahtelen innosta.

Olen ollut Afrikassa safareilla ennenkin, ensimmäisen kerran itseasiassa jo 14-vuotiaana, ja osaan jo ainakin jollain tasolla etukäteen odottaakin luonnonihmeiden aiheuttamaa tunnekuohua. Perheelleni tämä on kuitenkin ensimmäinen safarikokemus, eikä varmaan ole vaikea kuvitella miten innoissaan mieheni ja poikani ovat villieläinten näkemisestä. Norsuja ja apinoita olemme nähneet luonnonvaraisina muuallakin, mutta kirahvit ja seeprat ovat luonnossa kirmatessaan jotenkin käsittämättömän valloittavia, niitä kun ei ole mahdollista tällä tavoin nähdä missään muualla. Toki kaikki savannin eläimet ovat ainutlaatuisia ja upeita, mutta kirahvit saattavat ehkä lopulta nousta omiksi suosikeiksimme. Niiden honkkelimaisessa olemuksessa on jotain todella sympaattista, ja lisäksi ne ovat uteliaita ja kovia ottamaan katsekontaktia ihmisiin – tämä luultavasti siitä syystä, että ne ovat myös savannin harvoja eläimiä, jotka erottavat ihmiset safariauton sisällä.

 

”Kirahvit ja seeprat ovat luonnossa kirmatessaan  käsittämättömän valloittavia.”

 

 

 

 

Upea Mwiba River Lodge

Ensimmäinen safariajelumme päätteeksi saavumme lopulta lodgeemme, joka on todellinen heaven on Earth. Tyylikkäämpää ja tasokkaampaa safarimajoitusta on hyvin vaikea kuvitella.

Tämä ns. tented camp (tosin paikka ei muistuta leiriä tai sen huvilat perinteisiä telttoja edes etäisesti) on rakennettu rinteeseen joen varrelle, ja suoraan sinne tänne ripoteltujen bungalowien, päärakennuksen ja uima-allasalueen alapuolella aukeavassa laaksossa on eläinten juomapaikka. Vettä on kuitenkin tällä hetkellä tarjolla eteläisen Serengetin, Ngorongoron ja Manyaran alueella eläimille niin paljon muuallakin, etteivät ne ole järin kiinnostuneita joesta; muutamia norsuja ja puhveleita sentään uima-altaalta bongaamme.

Paviaaneja, pienempiä apinoita ja tamaaneja lodgen ympäristössä sen sijaan pyörii runsain mitoin, ja pari päivää ennen saapumistamme eräällä kallionkielekkeellä on lekotellut leopardi. Majapaikan alueella onkin ehdottomasti kiellettyä liikkua yksin, ja pimeällä illalliselta päärakennuksesta nukkumaan hipsiessämme mukanamme on aseistettu opas. Täällä ollaan todellakin in the bushes eli pusikossa keskellä ei mitään kuten oppaamme Francis toteaa, eikä turhia riskejä kannata ottaa.

 

”Uima-allasalueen alapuolella aukeavassa laaksossa on eläinten juomapaikka.”

 

 

 

 

 

Safarilodget ovat Tansaniassa yleisesti ottaen varsin kalliita, ja majoituksen valintaan kannattaa paneutua huolella, jotta välttyy pettymyksiltä. Mwiba Lodgekaan ei ole sieltä halvimmasta päästä, mutta ehdottomasti jokaisen sentin arvoinen. Henkilökunta on superystävällistä, kaikki toimii loistavasti, ruoka on erinomaista, ja mikäs sen mukavampaa kuin pitkän ja intensiivisen luonnossa vietetyn päivän jälkeen siemailla kylmää juomaa uima-altaassa norsuja kiikaroiden. Päivät on mahdollista järjestää ja aikatauluttaa juuri niin kuin haluaa, ja ateriat tarjoillaan kullekin asiakkaalle räätälöidysti safarin ehdoilla. Lodge järjesti meille myös pari unohtumatonta extrayllätystä, joista lisää tuonnempana.

 

 

 

 

Great Migration – yksi maailman kymmenestä luonnon ihmeestä

Ensimmäinen kokonainen safaripäivämme alkaa jo ennen auringonnousua kun hyppäämme safariauton ja Francisin kyytiin aamulla tasan kello kuusi. Aamut ovat savannilla viileitä, ja kiitollisina kääriydymme autossa odottaviin lämpimiin viittoihin ja viltteihin. Auringonnousu savannilla on hehkuvan oranssi ja sen jälkeen päivä valkenee nopeasti. Lähdemme ajelemaan kohti Serengetin eteläisiä tasankoalueita toiveissamme nähdä Great Migration, maailman suurin eläinten joukkovaellus. Matkan varrella ihmettelemme jälleen kymmeniä kirahveja, seeproja ja siroja impaloita (nämä kolme viihtyvät samassa ryhmässä), lisäksi bongaamme muutamia hyeenoja ja isoja puhveleita.

 

”Auringonnousu savannilla on hehkuvan oranssi.”

 

 

Parin tunnin ajelun jälkeen puut harvenevat ja heinikko muuttuu ruohotasangoksi, ja sitten tulevat gnut.

Näkyä on hyvin vaikea sanoin kuvailla. Eläimiä on silmänkantamattomiin, laumoittain, loputtomiin. Gnuita tulee tasaisena virtana jostakin, ja mukana vaeltaa gaselleja ja seeproja. Kaiken kaikkiaan eläimiä on n. kaksi miljoonaa, ja joka vuosi ne tekevät tämän saman vaelluksen sateiden perässä Tansaniasta Kenian puolelle Masai Maraan. Tuijotamme ällistyneinä tätä merkillistä näytelmää.

Jossain kohtaa Francis pysäyttää auton ja kattaa meille aamiaisen, ja eläimet jatkavat loputonta vaellustaan ympärillämme. Yksi suuri haaveeni on juuri käynyt toteen: olemme päässeet todistamaan Great Migrationia. Yhtäkkiä liikutun niin, että kyyneleet kihoavat silmiini.

 

”Eläimiä on silmänkantamattomiin, laumoittain, loputtomiin.”

 

 

 

 

 

 

Vaikka suuri vaellus on eläimille eloonjäämisen kannalta välttämätön, matka on niille myös hyvin vaarallinen. Helmi-maaliskuu on antilooppien poikimisaikaa, ja parin kolmen viikon aikana syntyy yli puoli miljoonaa gnuunpoikasta. Nämä ovat helppoa ruokaa isoille kissapedoille, jotka liikkuvat antilooppilaumojen vanavedessä ja, kuten Francis leikkisästi toteaa, ottavat ilon irti liikkuvasta buffetpöydästään. Törmäämme itsekin leopardiin, joka on kiikuttanut saaliinsa puuhun, ja toiseen, joka nautiskelee lounastaan pensaan suojassa. Tasangoilta pois ajellessamme onnistumme näkemään myös kaksi puun varjossa raukeina lekottelevaa gepardia, mutta leijonat pysyttelevät tällä kertaa meiltä piilossa.

 

”Kissapedot ottavat ilon irti liikkuvasta buffet-pöydästään.”

 

 

 

 

Ensimmäinen safaripäivämme on ollut niin pitkä ja intensiivinen, että jätämme myöhäisillan game driven suosiolla väliin ja lepäämme viihtyisän lodgemme huomassa. Auringonlasku on upea ja illan hämärtyessä jyrisee ukkonen. Mikä paikka ja mikä päivä.